tarinat

Wihankilometrit 22.10.2011

Olin alkukesästä saanut päähäni että voisi juosta 100km juoksun Tampereella Lokakuussa. Alkuvuodesta tuli tehtyä harjoittelu lenkkejä ihan hyvin, niin ennen Wihankilometrejä kasassa oli 933km harjoittelu juoksuja 2011. Eli olin harjoitellut mielestäni hyvin ja enemmän kuin koskaan aijemmin varmaan yhteensä.

3 viikkoa ennen juoksua jätin kokonaan juoksulenkkien tekemisen pois. 4 päivää ennen H-hetkeä tuntui kurkku vähän kipeeltä ja arvasin että nyt se flenssu sitten iskee, kun oli siihen asti syksyn säästynyt siltä. Päivää ennen juoksua olo tuntui aika tukkoiselta ja räkää valui nenästä, mutta ajattelin juosta jos ei vain kuume nouse.
Juoksu aamuna ruisleipä aamiainen ja teetä. Olin viikolla tankannut täysjyväriisillä ja nestettä olin koittanut nauttia enemmän kuin yleensä. Aamulla satoi aika rankasti kun lähdin ajamaan autolla kohti Tamperetta ja messuhallia. Messuhallille saavuin klo.8 kun startti tapahtuisi klo.9. Sitten vain numeron saatuani juoksu varusteet päälle ja omat eväät eli juomapullo ja energiageelit juoksijoille varatulle pöydälle.

Kun klo.9 startti tapahtui oli pientä tihkusadetta ja lämmintä noin 6 astetta. Olin alun taktiikaksi vain ajatellut että lähden tarpeeksi hitaasti liikkeelle. Ekalla kierroksella liimauduin yhden naisjuoksijan kantaan, kun kysyin että 100km hän juoksee, niin vastaus oli kyllä ja aika tavoite alle 12h. Hän katseli juoksu vauhtiaan urheilukellostaan ja minä sain pidettyä oman vauhdin matalana. Hän kertoi juoksevansa vuodessa yli 2000km ja sanoi viimevuonna juosteensa 60km juoksun. Ja se oli mennyt niin hyvin että päätti osallistua 100km juoksuun tänä vuonna. Jotain 3h tuntia juoksin hänen kansaan ja juoksu vauhti pysyi aika tasaisena. Tiemme erkani kun hän poikkesi vessaan ja minä jatkoin taivalta yksin. Ennen puoltaväliä otin autosta, jonka sain parkkiin lähelle juoksureittiä puhelimen ja napit korville niin pystyin kuuntelemaan musaa. Samaan aikaan ennen puoltaväliä rupesi oikeassa lonkankoukistajassa tuntua epämiellyttävää kipua ja jaloissa alkoi muuten painaa. Ajattelin että on mulla pitkät viimeiset 50km ja sitähän ne sitten oli. Jokaisen 3.3333km kierroksen jälkeen otin juotavaa ja syötävää niin sen jälkeen jouduin kävelemään hetken kun koukistajassa tuntui todella pahalle, ennen kuin taas lähti hölkötellen etenemään. Sain tasitella pääni sisällä juoksun jatkamista moneen otteeseen, koska kipu oli kyllä suunnaton. Korkeus eroa ei kierroksella ollut nimeksikään, mutta pienet nypyt ruopesit 70km kohdalla tuntumaan jaloissa jo nousuilta.

Viimeiset 30km oli kyllä tosi raskasta ja jalkojen lihaksissa matka alkoi tuntua ja kipu lonkankoukistajassa pysyi vaan. Mietin että pitäisikö kävellä joku kierros kokonaan mutta sitkeästi vain jatkoin juoksua koska, ajattelin että nopeammin tämä rääkkäys on ohitse juoksemalla.
Jossain vaiheessa kävin autolla vaihtamassa lenkkarit muyta vaihdoin takaisin ne, koska pikku varpaassa tuntui että sinne on rakko tulossa ja vaihto lenkkarit eivät tuntuneet hyvältä. 5 kierrosta kun oli matkaa jäljellä ajattelin että eikö tämä helvetti jo voisi loppua, koska kipu oli lonkassa melkoinen. Meinasin jos kävelen 2 viimeistä kierrosta mutta sitten huomasin että minulla on mahdollisuus 12h alitukseen joka oli ollut sellainen tavoite aika.
Toiseksi viimeiselle kierrokselle lähdettäessä kokeilin nostaa juoksunopeutta ja koukistajassa ei tuntunut mitenkään pahalle vauhdin lisääminen. Niin silloin ajattelin että juoksen maaliin asti. Viimeinen kierros oli nopein koko juoksun aikana ja ohitin sielä monia juoksijoita. Syke nousi viimeisellä kierroksella yli 170 kun se aijemmin oli ollut päälle 150 ja alussa alle 140. 100m ennen maalia otin todellisen loppukirin ja ylitin maaliviivan hyvä voimaisena, luukun ottamatta jalkojen vointia Joku sielä huusikin että mene vielä kierrokselle kun noin kovaa pystyin vetämään kunnon loppurutistuksen.

Loppu aikani oli 11h49min. Sijoitus 21. ja maaliin tuli 32 juoksijaa ja 8 keskeytti. Tankkaus juoksun aikana meni täydellisesti ja mitään energia vajetta tai kramppeja ei ollut. Keskisyke oli ollut 153 ja kaloreita sykemittari näytti palaneen 8500. Maalin jälkeen menin syömään vähän soppaa ja sitten lähdin ajelemaan kohti Hämeenlinnaa ja olo oli todella mahtava. Kunnon puolesta olisi voinut vetää toisen satkun, mutta jalat olivat kyllä loppu. Oikea lonkakoukistaja oli todella kipeä ja autosta nouseminen oli todella haastava ja sisälle käveleminen raahautumista.

Nyt toisena päivänä juoksusta lonkankoukistaja on tosi kipeänä ja oikeaa jalkaa ei saa nostettua oikeastaan ollenkaan. Juoksemaan ei tee mieli saati sitten lähteä joskus uudestaan 100km juoksemaan. Koska matka oli todella kivulias lonkankoukistajan takia.

Wihan Kilometrit 2011

-TONI-

Marathon MC mukana Vantaan maratonilla 9.10.11

Valmistaudun maratonille niin kuin maratonille valmistaudutaan,
tankkaamalla. Tällä kertaa en kuitenkaan tankkaa hiilihydraatteja vaan
gasoliinia H-D:n tankin täyteen. Edessä on moottorimarssi Vantaan maratonin
keulalla. Reitti on tuttu, sillä katsastimme sen etukäteen ja ajoin sen
yksinäänkin läpi. Olen kyllä vuosia sitten juossut Vantaan maratonin, mutta
reitti on niistä ajoista muuttunut. Vantaalla juostaan reilu kympin kierros
neljään kertaan, joten täysmatkan juoksijalle reitti ehtii tulla tutuksi.

Aamu on vilpoisa, mutta aurinko lämmittää sopivasti. Maratonin startti on
klo 11 ja parempaa juoksusäätä on turha toivoa. Hartsa on lähdössä
täyspitkälle lenkille faijansa kanssa ja toivotamme hyvät matkat. Asetun
lähtöasemiin noin viidenkymmenen metrin päähän juoksijoista. Liivin
kerhotunnuksesta juoksijat pystyvät päättelemään, että samaan asiaan tässä
ollaan vihkiytyneitä.

Lähtölaukaus pamahtaa ja lähden etenemään jo oppimallani reitillä. Reitti
on kyllä merkitty hyvin tiehen maaliviivoilla ja mutkapaikoissa nuolilla,
mutta edessäajajan itsevarmuus on paremmassa kuosissa, kun tietää varmasti
minne mennään. Olisi todella noloa johtaa kärkijuoksijat harhaan.

Lähtö ja maali sijaitsevat Tikkurilan urheilupuistossa ja näillä tienoin on
paljon väkeä maratonia seuraamassa ja juoksijoita kannustamassa. Huutelen
katselijoille kärjen olevan tulossa. Vilkuilen juoksijoita peilistä ja
välillä pysähdyn hetkeksi odottamaan. Peilit tuntuvat pieniltä tähän
tarkoitukseen mutta opin pian huomaamaan muita nopeammin etenevän
juoksijan. Juoksupaidan värin ja parhaimmillaan myös kenkien värin voi
tunnistaa, mutta ei juuri enempää. En jättäydy liian lähelle etten
häiritsisi juoksua moottorin jyrinällä ja pakokaasun pöllähdyksillä. Pian
kärkijuoksija on jo yksinäinen, muita ei näy.

Kannustajia on paikkapaikoin paljonkin ja reitillä on kaksi huoltopistettä
urheilupuiston ulkopuolella. Minullekin tarjotaan juotavaa.
Loppupuoliskolla on omakotialue, jossa on poikkeuksellisen aktiivista
kannustusporukkaa, liput liehuvat, torvet soivat ja kannustushuudot
raikavat. Tunnen olevani sankari minäkin, vaikka kulkuni on tällä kertaa
muita kevyempää.

Kierros täyttyy ja lähdemme toiselle. Se menee samalla kaavalla pitkään,
aina edellä mainittuun hulabaloo-paikkaan asti, missä kärki sopivasti
saavuttaa häntäpään. Saavutan hitaimmin juoksevan maratoonarin, joka on
suomalaisten maratonien gran old man, Kalevi Saukkonen, noin 1470. maraton
menossa. Hänet tunnen ja huudan kannustusta. Ennen maalialuetta ohitan
vielä useita ensimmäisen kierroksen juoksijoita.

Kolmannella kierroksella juoksijoita edessä on paljon. Peileistä katsoessa
täytyy olla tarkkana ja erottaa sieltä joukosta se muita nopeammin etenevä.
Vihreät lenkkarit auttavat huomaamista. Huutelen tietä kärjelle ja
kaasuttelen huomion kiinnittämiseksi milloin tie tuntuu olevan tukossa.
Hyvin sinne sekaan sopii vaikka välillä joku kuulokkeet korvilla juokseva
ei tahdokaan huomata takaa tulijoita. Reitti on nyt kauttaaltaan merkitty
juoksijoilla eikä erehtymisen vaaraa ole kellään. Huoltopisteellä tankkaan
nestettä minäkin, ei tässä kylmä ole päässyt tulemaan. Teknisen häiriön
vuoksi missaan kärjen, mutta ohitan ongelman ja siirryn maalialueelle
odotusasemiin.

Väkeä on jo todella paljon juoksun päällä eikä ole helppoa erottaa
kärkijuoksijaa, vaikka hän muita kovempaa tuleekin. Kaasuttelen edessä
menemään ja huutelen tietä tukospaikoissa. Viimeinen kierros etenee
vauhdikkaasti ja vähän yli kahden ja puolen tunnin ajalla lähestymme
maalia. Urakka on päättymässä. Minä kaarran edestä pois parkkialueelle, kun
voittaja juoksee maaliin ajalla 2.35.

Pistän mopon parkkiin ja otan käristemakkaraa. Aamupuurosta on jo monta
tuntia, joten hyvin maistuu. Kannustan juoksijoita, juttelen talkooväen
kanssa ja siirryn kahville sisätiloihin. Harri Mannermaa pitää kokeneena
maratonisäntänä lankoja käsissään ja hoitelee kaiken aikaa kaikkea
mahdollista mitä tuollaisessa noin 1600 juoksijan tapahtumassa eteen tulee.

Kymppi ja puolimaraton lähtevät kierroksilleen kirittämään jäljellä olevia
maratoonareita. Radalla on jo melkoisen täyttä enkä ole siellä enää mukana.
Nautin urheilujuhlan tunnelmasta ja juttelen ihmisten kanssa. Sympaattinen
ja hieno tapahtuma.

Hartsa pääsee maaliin faijansa kanssa suunnitelman mukaisesti tai hieman
etuajassakin. Mahtava yhteisreissu ja hieno tuki isäukon ensimmäiselle
maratonille. Eikä kummallakaan näyttänyt edes tekevän tiukkaa.
Aika velikultia.

-Juha

”Kolmas maraton toden sanoo”, se oli tämän maratonin motto. Tällä kertaa reenikilometrejä oli kertynyt vuoden alusta vähän yli 900.
Maraton oli siis sunnuntaina, viimeisen reenin vedin tiistai-iltana.

Valmistauduin tulevaan koitokseen kotona venyttelemällä koko edeltävän viikon.
Keskiviikosta lauantai-iltaan join todella paljon tankkausjauheella terästettyjä mehuja – myös kiisseliä ja pastaa meni reippaasti alas. Hierontapalvelukin pelasi, joten valmistautuminen sujui hyvin.

Maratonpäivä oli aurinkoinen, about 18 asteinen, komea keli. Oli todella hyvä fiilis ja valmis olo vuoden tärkeimpään koitokseen.
Mp3-soittimeen oli ladattuna paljon rankkaa ja nopeatempoista metallia.Joten puitteet olivat kunnossa. ”Saa nähdä miten äijän käy.”

Mukanani oli kolme isoa energiageelipakkausta, joita nautin melkein joka juomapaikalla ja näiden lisäksi järjestäjien järjestämiä suolakurkkuja aina kun oli tarjolla.
Lisäksi otin nopeatehoista magnesium-jauhetta, joka todellakin tuli tarpeeseen viimeisellä kahdella kierroksella.

Varalan Maraton juostiin tällä kertaa neljänä lenkkinä 2x9,5km ja 2x11,5km. En ollut koskaan juossut lenkkeinä maratonia, aina vaan yhtenä pitkänä reittinä, joten oli jännä katsoa, mitä tämä toisi tullessaan. Lähtölaukaus kuului tasan kello 12.00 ja porukka lähti Varalan urheiluopistolta suoraan Pispalan suuntaan. Ensimmäinen kilometri ravattiin kevyesti alamäkeen.

Vauhtini pysyi koko matkan n. 5.30min/km. Ensimmäinen kymppi taittuikin kevyesti ja reitti tuntui mukavalta juosta. Kun puolimaraton tuli täyteen, tuntui edelleen kevyeltä ja vauhti pysyi samana kuin lähtiessä tai jopa kiihtyi hieman. Puolimaraton aika sivusikin omaa ennätystäni (1.57h). Kun tajusin oman vauhtini, alkoi mietityttää, että jaksanko todella tällä vauhdilla loppuun saakka.

Enpä kyllä uskaltanut yhtään himmatakaan vauhtia. ”Enää kaksi kierrosta jäljellä, yritetään mahdotonta”. Ja alkoihan se kolmannella kierroksella jaloissa tuntua, että jotain rankkaa tässä on tekemässä. Kiukulla silti jatkettiin ja kun 30km täyttyi, kello näytti aikaa kuluneeksi 2h50min.

Tuli viimeisen kierroksen aika. Tässä kohtaa kävi mielessä, että tästähän voi tulla aikas kova loppuaika, ja se antoi voimia. Vaikka viimeisellä kierroksella alkoi sykkeet selvästi nousta ja keho oli kovilla, pidin vauhdin samana. Ja vaikka jaloissa alkoi tuntua kramppeja ja viimeisellä viidellä kilometrillä vatsassa hölskyi ja kohta jo pistikin, en antanut sen hidastaa menoani; nappailin suolakurkkuja ja magnesiumjauhetta aina kun mahdollista ja yritin työntää mielestä pois koko pistoksen.

Viimeinen kilometri oli – luonnollisesti – samaa mäkeä, jota alussa sai lasketella alaspäin, mutta jota nyt sai otsa hiessä raahautua ylöspäin. Ja raahautumista se todella oli, koska molemmat pohkeet kramppasivat niin, ettei auttanut kuin kävellä mäen päälle. Muutaman kymmenen metriä kiskoin kuitenkin vielä vauhdikkaan loppukirin maaliin. Kyllä oli hienoa ylittää maaliviiva kun tiesi, että nyt tulee varmasti oma ennätys. Kello pysähtyi aikaan 4h02min28sec.

Ja niinpä se oma ennätys parani hurjat 28min! Huhhuh! Voi kyllä sanoa, että tässä juoksussa ja valmistautuessa meni kaikki nappiin.
Kyllä kova 9kk:n harjoitusohjelman noudattaminen auttoi asiaa. Ensi vuodelle tosin tulee kovat paineet juosta alle sen neljä tuntia.

Tunnin sisällä juoksusta pystyin jo ajamaan autolla kotia kohti.
Myöhemmin ei löytynyt rakkoja tai muitakaan ikäviä muistoja kehosta – hyvästä juoksusta jäi vain hienot muistot!

-Mr. Reaper

Moottorien jyrinä täytti Lahdesta Kouvolaan menevän tien varressa olevan huoltoaseman pihan, kun saattue eri suunnilta saapuneita bikereita starttasi jälleen matkaan suuntanaan parin sadan kilometrin päässä oleva kohde rajan pinnassa. Elokuinen aamu oli vielä hyytävän kylmä, kun ensimmäinen polkaisi koneensa käyntiin aamukuudelta kolmen sadan kilometrin päässä länsirannikolla. Muut lähtivät matkaan tahoillaan hieman myöhemmin. Kello kymmeneltä koko joukko oli koossa ja valmiina valitulle reitille. Aurinko lämmitti tien ja joukko jyristi eteenpäin.

Viipurinporttia lähestyttäessä isäntämme Maken liittyi viime maileilla joukkoon mukaan. Make johdatti joukkueen viimeiset kymmenet kilometrit läpi aurinkoisen Imatran ja Vuoksenniskan. Oli mahtavaa kuunnella moottorien sydäntätahdistavaa laulua kerhomme täyttäessä väylän matkallaan kohteeseen. Oli mahtavaa katsella edessä etenevää jylisevää muodostelmaa ja nähdä peilistä loputkin.

Saavuimme perille ja tutustuimme tukikohtaamme ja emäntäämme. Täällä kyllä kelpaisi olla. Purimme pakaasit ja vaihdoimme ajovaatteet lenkkikuteisiin. Make oli luvannut meille maisemareitin ja sinne lähdimme turhia viivyttelemättä - mikäpä olisi parempaa tuntien istumisen jälkeen.

Retkeilyreitti osoittautui vaativaksi lenkkipoluksi, kiviseksi ja puiden juurilla päällystetyksi. Kosteissa paikoissa oli pitkospuita ja ojien ylityksiin oli rakennettu kapeita siltoja. Osa pitkospuista oli jo lahonneita, joten aivan varauksetta niihin ei voinut luottaa. Ylhäällä kallioilla oli mahtavat maisemat. Onneksi ei ollut sateista, sillä silloin kalliot ja kivet olisivat olleet liukkaita. Silti ainakin kolme meistä syleili maaemoa jossain vaiheessa, mutta mitään vammoja reissusta ei jäänyt edes sieluun. Vaativimmissa nousuissa oli viritetty köysiä, että kipuaminen onnistuisi liukkaammallakin säällä. Ja tarpeeseen ne olivat alastuloissakin. Ylämäet ja alamäet vaihtelivat tiuhaan tahtiin, täällä ei paljon tasaista ollut.

Puolivälissä reittiä oli Myllykosken levähdyspaikka. Join virran raikasta vettä janooni, sillä olin lähtenyt reissulle ilman juomapulloa. Puutteellinen nestetankkaus kostautui ja loppumatkalla tunsin vilunväreitä helteisestä kelistä huolimatta - nestehukkaa. Make ja Toni menivät leikitellen edellä eikä minustakaan kukaan päässyt edelle, ennen kuin polku leveni. Sitten ne kyllä menivät. Viimeisillä kilometreillä sain huomata olevani porukan heikkokuntoisin ja kun lensin mahalleni lähes tasaisella polulla, meinasi orastava jalkakramppi tehdä ylösnoususta vaikean. Lopulta reitti kuitenkin saavutti lähtöpisteensä ja mittarini mukaan hieman vajaan kahdeksantoista kilometrin lenkki oli heitetty pari minuuttia yli kahden tunnin. On nämä kovia poikia, ajopäivän päälle juoksevat tällaisen lenkin ja osa olisi ollut valmis vielä toiselle kierrokselle. Minulle riitti hyvin yksikin kierros.

Sauna oli viimeisen päälle ja joen rannassa. Joen vesi oli virkistävän kylmää. Myös poika saunoi, sillä Hanskilla oli mukanaan edellisistä kokomatkan kisoista saatu pokaali, jonka hän täytti savuisella tislaustuotteella. Sauna, uinti, kaljaa ja makkaraa - hyvä on ihmisen olla näin veljien seurassa.

Saunan jälkeen nautittiin pöydän antimia ja istuttiin iltaa terassilla. Tottakai nautittiin silmät vesissä se perinteinen Maken rakentama tulinen snapsi. Ja nautittiin boolia päälle. Luontokin oli puolellamme ja laski vetensä vasta kun olimme ajomme ajaneet ja lenkkimme juosseet. Yön aikana vettä tuli todella runsaasti.

Sunnuntaina hyvän aamupalan nautittuamme aloimme pakkailla tavaroitamme ja yksi toisensa jälkeen vuorollaan jyräytti koneensa tulille. Taas oli tie edessä.

Kiitos Makelle ja Tiinalle kestityksestä ja yösijasta. Ei pärjää maailman hotellit tälle paikalle ja tälle isäntäväelle.

-Juha

Oulun Terwamaraton 21.5.2011

Päivä Oulussa on tuulinen ja aurinkoinen, mutta säätiedotus lupaa sadetta
iltapäivälle. Seisomme Hanskin kanssa Terwamaratonin lähtöviivalla Edenin
edustalla. Kannattaa siis juosta rivakasti sateen alta pois.

Kaksi viikkoa sitten Helsinki City Runin puolikas meni varsin mukavasti ja
sen jälkeen parin viikon löysäily on toivottavasti viimeistellyt
maratonkunnon. Nyt vain teen parhaani ja katson mihin se riittää.

Laukaus kajahtaa ja etenemme kimpassa 5,30 vauhtia satojen muiden
juoksijoiden seassa. Tarkoitukseni on juosta ensimmäinen puolikas hitaammin,
päälle kahden tunnin, että voisi edes joskus kokea olevansa voimissaan
vielä viimeisenkin kympin aikana. Mutta vauhti on niin mukava, ettei sitä
malta höllätä, vaan annamme mennä tällä tahdilla. Terwamaraton juostaan
kahtena lenkkinä Oulujoen rantaa sisämaahan päin ja vastarantaa takaisin.
Matkalla käydään torilla, silloilla ja museomaisessa ympäristössä. Lopulta
lähestytään merenrantaa. Reitti on varsin tasainen. Matkanvarrella on
kirittäjinä reippaita naisryhmiä, musiikki soi ja tunnelmaa riittää. Joku
kertoo, että nämä ”oudot” naiset ovat Oulun Doriksia.

Merenrannassa ei ole niin kovin lämminkään, vaikka sadetta ei tule.
Lähestyimme ensimmäisen kierroksen loppua. Lääkäri kielsi Hanskilta
maratonin juoksemisen, joten kuuliaisesti hän jättää suorituksen kesken
puolivälissä ja palaa takaisin maalialueelle. Aikaa on kulunut 1h 55min.
Hyvän kirin biker-veli minulle antoi, mutta nyt olen yksin. Ja tiedänhän
minä miten tämä tästä etenee.

Muutama vaisu pisara yrittää epätoivoisesti toteuttaa ennustusta, mutta ei
yllä sateeksi asti. Toisella kierroksella juoksijoita on harvassa ja etenen
pitkiä matkoja yksikseni. Kannustus saa välillä vauhdin ja sykkeen hetkeksi
nousemaan, sitten vaivun taas normaalirytmiini, joka oli jo hivenen laskenut
alun reippaasta vauhdista. Alle neljän tunnin vauhtia kuitenkin vielä
mennään. En ohita ketään, eikä kukaan ohita minuakaan.

Kolmekymppiä täyttyy jossain reitin kauimmaisessa nurkassa ja askel alkaa jo
painaa. 32 kilometria ja olen vielä alle neljän tunnin vauhdissa, mutta
vauhti on jo selvästi hidastunut. Ylitän joen etelärannalle ja askel painaa,
jalat ovat jäykät. Vasemmassa jalassa polven alapuolella on jonkinlaisia
kipuja, joita säätelen jalan asennolla. Välillä pistää vatsaankin. Kolmen
kilometrin välein olevilla juottopisteillä otan vuoroin vettä, vuoroin
urheilujuomaa. Syötäviin en koske, ajattelen tankanneeni kunnollisesti.
Onneksi juoma ei ole inhokkiani, jonka epäilen minulle aina aiheuttavan
etovan olon, tämä juoma käyttäytyy kunnolla.

Viimeinen kymppi sujuu varsin tutulla tavalla. Muutama irtojuoksija ohittaa
minut ja 34 km merkki lähestyy. Takaa kuuluu voimistuvia ääniä ja neljän
tunnin jänikset porhaltavat parinkymmenen muun juoksijan seuraamana
ohitseni. Sinne menevät, mukana en pysy, enkä yritäkään. Tuskin jaksan enää
olla kohtelias ja kiittää kannustajia, jotka tuntuvat olevan uskomattoman
kestäviä. Toki toivotan heille sinnikkyyttä edelleen loppuun asti, sillä
näillä kohden heillä on vielä minua pitempikestoinen urakka edessään.

Taantuvalla vauhdillani köpöttelen eteenpäin, välillä tulee juoksijoita
selkä edelläkin vastaan, tsemppaamme toisiamme ja toteamme tietävämme jo
miten tämä toimii, sieltä se maali lopulta tulee vaikka otsanahkaa
rypistelemällä.

Tulee taas askelten alla ikävästi pomppivat vaijerisillat ja tuulinen
merenranta. Tulee 41 km merkkipaalu samalla, kun tulee neljä tuntia
täyteen. Ja lopulta tulee eteen Edenin portit ja elämän tarkoitus, 42.

Viimeinen kiri vielä, mutta sitä ei kannattaisi tehdä, sillä kramppi uhkaa
pohkeita loppumetreillä. No, maaliin juoksen kuitenkin ja tervatynnyrin
näköinen mitali oli ansaittu. Juoksusta tuli hyvin samantyylinen kuin vuosi
sitten Tuusulanjärvellä vauhtikkaine alkuineen ja viimeisen kympin
piinoineen, mutta oli tämä juoksu toki sentään viisi sekuntia nopeampi kuin
viime keväinen. Tätä maratonia voi suositella muillekin.

Juha

Vaarojen maraton Koli 9.10.2010

Alkutukotuksen jälkeen alkoi selvästi jono selvästi venähtämään ja sai tilaa jo juosta omaa vauhtia.
Juoksimme omassa kolmen koplassamme Arskan tahtiin koska tämä oli ensimmäinen maratoni hälle ikinä ja olimme luvanneet että jos ei muu auta niin raahaamme miehen vaikka maaliin saakka.
Kun olimme juosseet 12 kilsaa Arska nyrjäytti nilkkansa kivikossa ja jäi maahan tuskissaan makaamaan.
Ei muuta kun urheiluteippiä repusta ja hissunkissun jatkamaan matkaa. Eihän miestä keskelle metsää tohtinut yksinkään jättää. Särkylääkettä huuleen parin tunnin välein, kyl se siitä.
Parinkympin tallustelun jälkeen alkoi todella selkeemään mistä tulee parin kilsan korkeusero matkalle.
Oli meinaan melkoisia mäkiä kavuttavana. Jotkut alamäetkin oli tultava takaperin kun ei etuperin päässyt. Millähän pirun öljyllä parhaat veti lenkin neljään tuntiin?
Matkanteko eteni tuskastuttavan hitaasti ja kolmenkympin jälkeen alkoi jo pikkasen hirvittämään että keretäänkö maaliin ennen pimeän tuloa. Arskan nilkka oli jo lähes tuplaten paksumpi kuin toinen mutta sitkeesti mies painoi eteenpäin vakuutellen ettei aio keskeyttää mistään hinnasta. Ja maasto oli edelleen tosi makeeta. Siinä silmä lepäsi ja keho rehki.

XVII TUUSULANJÄRVEN MARATON, 24.04.2010

Pitkäksi venähtäneen juoksutauon jälkeen seison lähtöviivalla Hyrylän kasarmialueella. Taivaalta leijailee kuivia lumihiutaleita. Rynnäkkökiväärin laukaus kajahtaa ja matka alkaa.
Ruuhka ei ole paha ja alun vauhti on reipas. Kun kolmen kilometrin kohdalla mennään alle viiden minuutin kilometrivauhtia, tajuan hiljentää vauhdin itselleni sopivammaksi.

Lunta ei enää tule vaan aurinko paistelee. Tuuli on kova erityisesti niillä paikoin missä järvi on näkyvissä tai on isompia peltoaukeita,
numerolappu rinnassa lepattaa niin että pelkään sen repeytyvän. Vaikka tämä onkin Tuusulanjärven maraton, järveä näkee vain silloin tällöin.

Juoksu etenee Tuusulasta Järvenpään puolelle järven pohjoisrannalle. 11 kilometrin kohdalla tulee tunti täyteen.
Juoksu kulkee mukavasti koko ensimmäisen järvikierroksen ja puolikas täyttyy ajassa 1:56.
Kanssajuoksijat kaartavat maalialueelle ja jatkan yksikseni toiselle kierrokselle.
Jos vauhti pysyy lähimainkaan tällaisena, niin ollaan neljän tunnin maratonajassa.
Mutta olen oppinut että toisella puolikkaalla tilanne saattaa muuttua ratkaisevasti.

Nautin kaikkea tarjolla olevaa: vettä, urheilujuomaa, myös banaania, suolakurkkua ja rusinaakin hillitysti. Vatsa ei oireile ja voimat riittävät.
32 km pylväälle saavun ajassa 2:59 eli teoreettinen maratonvauhti on vielä alle neljän tunnin, mutta en voi olla huomaamatta selviä oireita matkanopeuden hidastumisesta: jalat alkavat jäykistyä.
35 km kohdalla etenemiseni on jäykkää ja minua ohitellaan tämän tästä. Pelkään vasemman jalkani kramppaavan ja yritän vaihdella askellusta.

Vauhti hiipuu edelleen ja neljä tuntia täyttyy kun takana on juuri 41 km. Viimeiseen kilometriin menee seitsemisen minuuttia ja sen aikana aika moni menee minusta ohi.
Maali tulee kuitenkin vastaan samalla vääjäämättömyydellä kuin aina, aika on 4:07 ja rapiat päälle.
Hanski on odotellut perillä jo parisenkymmentä minuuttia ja siirrymme sopalle joka maistuu juoksun päälle yllättävän hyvältä.

Juoksu oli kokonaisuutena onnistunut täysmatka reilun vuoden tauon jälkeen. Peruskunto riitti eivätkä voimat loppuneet.
Talven aikana juoksukilometrit olivat vain jääneet vähäisiksi ja se tuntui jaloissa viimeisen kympin aikana. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti heinäkuuta.

Juostuani Helsinki City Marathonin elokuussa ja siitä hyvin palauduttuani, mielessäni siinteli osallistua johonkin syyskauden maratoniin. Pirkan Hölkkä -maastojuoksun jätin tarkoituksella tänä vuonna väliin, koska olin sen juossut jo useampana vuonna. Vantaan maraton 11.10. osui sopivaan ajankohtaan ja kirkkaana sekä kuulaana syys-sunnuntaina lähdin ajelemaan Vantaalle. Olin vuosia sitten kertaalleen tämän maratonin juossut, mutta nyt olisi tiedossa hieman erilainen reitti kuin viime kerralla. Maraton juostaisiin neljänä 10,55 km lenkkinä, joten ainakin väliaikoja ja vauhtia olisi helppo seurata. Vantaata pidetään yleisesti tasaisena sekä nopeana reittinä ja sitä se kieltämättä olikin. Juuri sopiva reitti mukavaan maraton-nautintoon. Pidän juoksemisesta viileässä säässä, niin kuin varmaan useimmat maratoonarit, joten keli oli sunnuntaina otollinen. Valmistauduin edellisenä iltana olemalla MC-ystäväkerhon järjestämissä bileissä ja ottamalla olutta, joten tankkauspuoli oli siis kunnossa….

Kisapaikkana oli Vantaan Tikkurilan Urheiluhalli ja siellä kaikki järjestelyt pelasivat hyvin. Juoksijoita lähti matkaan n. 1 200 ja 1/2 maratonin juoksijat vielä eri kellonlyömällä kuin maratoonarit, joten ruuhkia ei lähdössäkään ollut.

Lähdin matkaan n. 5.30 min. / km-vauhdilla. Se tuntui juuri sopivalta ja jopa helpolta vauhdilta. Ensimmäinen kierros meni reittiin tutustuen ja niitä piiloraskaita nousuja etsien. Yllätyksiä ei siltä osin nyt tullut ja juoksijat saivat huoletta pistellä jalkaa toisen eteen. Reitti ei ainakaan sanelisi ehtoja hyvän juoksuajan saavuttamiseen. Osuin hyvään 4 - 5 juoksijan porukkaan ja siinä tuli viihdyttyäkin pitkään. Vauhti pysyi tasaisena ja juttu luisti. Kaikki olivat lähteneet hyvillä mielin liikkeelle nauttimaan maratonista.

Puolimatkan väliaika oli 1.55 ja juoksu oli edelleen helppoa ja syke pysyi alhaisena. Ensimmäisen kerran maratonhistoriani aikana jouduin käymään pusikossa kusella kesken juoksun. Rakkoa alkoi puristamaan jo reilun kympin jälkeen ja kun ei kerran sen kummempaa aikatavoitettakaan juoksulle ollut, niin kyllähän sitä hyvin ehti käymään "nurkalla". Olisikohan ne edellisen illan kaljat vaikuttaneet asiaan…..Sain sen samanvauhtisen juoksijaporukan pian kiinni ja taas mentiin mukavasti kimpassa.

Saavuimme kolmenkympin kohdalle jälleen siihen Urheiluhallin kupeeseen. Aikaa oli kulunut n. 2.44. Juoksuni ja oloni tuntui niin hyvältä, että päätin lisätä hieman höyryä ja erkanin jo tutuksi tulleesta porukasta. Niin kuin yleensä tässä vaiheessa maratonia tapahtuu, (tässä vaiheessahan se maraton vasta alkaa), selkää alkoi tulla vastaan oikein kunnolla. Moni oli lähtenyt liikkeelle liian kovaa ja vauhti oli alkanut hiipua useimmilla rajusti. Itsellenikin oli niin kieltämättä käynyt vuosien varrella.

Nyt sen sijaan juoksu kulki, enkä ole koskaan "maratonjuoksu-urani" aikana tullut viimeistä 12 km niin kovaa. Kilometrit vähenivät mukavaa tahtia ja maaliviiva lähestyi. Maratonilla on aina hieno tulla maaliin urakan suorittaneena. Voimia jäikin kivasti jäljelle ja fiilis oli kohdallaan. Loppuaika oli 3.48.

Mielestäni jokaisen maratoonarin on hyvä juosta ainakin yksi täysmatka vuodessa niin, että mittarit voi jättää kotiin ja lähteä vain matkaan sen ihmeemmin valmistautumatta. Silloin voi juosta ilman aikatavoitteita ja pitää yllä rentoa fiilistä juoksun aikana. Se on nimittäin virkistävä kokemus. Kyllä niitä enkkoja voi kokeilla sitten toisellakin kertaa….

Terv. Hartsa

Ensimmäisestä maratonista on palauduttu sen verran hyvin, että tuli melkein viikko tapahtuneesta ilmottauduttua Pirkan Hölkkään. Valmistelut olivat aikalailla samanlaiset kuin maratoniin, koska totesin sen tankkaustavan sopivan minulle. Eli alkuviikko vielä reeniä: juoksua ja pallopelejä. Sitten torstai-illasta alkoi tankkaus: tankkausjuomaa, pastaa, riisiä, kiisseleitä, mehua jne. Lisäksi venyttelin pari kertaa päivässä.

Kisa-aamuna oli kello herättämässä kuudelta, ei ole kyllä mikään ihmisen aika herätä, saatana!
Siinä rauhassa söin monipuolisen aamupalan ja muutaman energiapatukan ja sitten venyttelin päälle. Sitten koittikin jo lähtö kohti Valkeakoskea.
Viikolla oli lupailtu helvetin kylmää ja sadetta kaupan päälle, mutta onneksi juuri ennen lähtöä sadepilvet väistyivät ja jopa aurinko jossain kohdin paistoi. Ilma oli n. kuusi asteista.
Olin jo himassa laittanut kaikki juoksukuteet päälle, ettei siellä surkeissa pienissä tiloissa tarvinnut käydä mitään tekemässä.
Orastava kusihätä kyllä oli, mutten syystä tai toista koskaan vessaan mennyt ja koko matkan ajan virtsarakkoa hieman pakotti mutta ei liikaa, koskei tarvinnut puskassa käydä lenkin aikana.

Tasan ysiltä kajahti lähtölaukaus ja porukka lähti hitaasti liikkeelle ainakin siinä kohdassa, missä minä olin. Olin siis siinä alle neljän tunnin juoksijoiden porukassa - se olikin ensimmäinen virhe olla siinä kaikista suurimmassa sumassa. Eipä mahtanut mitään sille faktalle ainakaan tässä vaiheessa vielä.
Pari kolme ekaa kilsaa oli asfalttia. Muuten alku lähti hyvin käyntiin, mutta en meinannu saada mp3-soitinta päälle. Melkein jo alkoi vituttamaan, mutta sitten onneksi se paska käynnistyi, ja pääsin ihan omaan tilaan pääni sisällä ja juoksu alkoi tuntua mukavalta.

Sitten alkoi se ”oikea” juoksualusta, kun reitti vei metsään. Tuntui kivalta juosta välillä pehmeällä alustalla sen todella tutuksi tulleen asfaltin sijaan.
Pururataa reitti oli seuraavien viiden kilsan aikana. Viiden kilometrin kohdalla olikin ensimmäinen huoltopiste. Itselläni oli maratonin tapaan mukana kolme isoa geeliä ja pari pientä vesipulloa. Jännä oli todeta, että vesi, jonka järjestäjä tarjosi oli lämmintä, mutta hyvähän se kai oli, koska ainakin se imeytyy nopeammin.

Juoksureitti muuttui oikein pieneksi metsäpoluksi, jossa ohittaminen oli täysin mahdotonta, joten mietin pienessä mielessäni, ettei täällä koskaan mitään aika-tavoitetta kannata alkaa juoksemaan.
Ilma oli mukava raikas ja happipitoinen sateiden jälkeen, joten oli tosi hienoa juosta, kun hengittäminen oli helppoa.
Liukastakin niillä ahtailla poluilla oli, joten sai kyllä katsella jalkoihinsa jonkin verran, että vältyttäisiin loukkaantumisilta. Pari tyyppiä siellä lentelikin komeasti mudassa. Itselläni hieman kenkä lipsahti lammikon puolelle ja sen verran kastui kenkä, että rakkoa tuntui alkavan muodostua toiseen jalkaterään.
Soratietä, metsäpolkua ja pururataa tuli vastaan vuoronperään. Mielestä pururata oli mukavinta alustaa juosta.

Ensimmäinen puolikas, siis 16,5km, sujui ilman minkäänlaisia ongelmia, mutta mukavaa oli nähdä kyltti, jossa luki, että ”olet puolimatkassa”.
Huoltopisteitä oli mielestäni juuri oikea määrä ja hyvien etäisyyksien välein, joten ei tullut mitään ongelmaa geelin tai nesteiden kanssa - kaikki toimi kuin unelma.

About 24km jälkeen alkoivat sitten ne kuuluisat ylämäet, jotka tuntuivat hieman verottavan voimavaroja ja noin 28 kilsan kohdalla alkoi tuntua suonenvetoa vasemman jalan polven yläpuolelta. Ajattelin vaan, että vitut, enää on 5 kilsaa jäljellä, ei tässä nyt mitään hidasteleen aleta moisten hommien takia. Niinpä jatkoin juoksua vähintäänkin yhtä kovaa. No, suonenveto helpotti ja poistui kokonaan itsestään, mutta muutaman kilsan jälkeen siitä teki oikea jalka saman tempun, mutta sekin vaiva teki katoamistempun myös.
Niinpä sain jatkaa kiihtyvällä vauhdilla kohti maalia.

Viimesillä kilometreillä ohittelin kymmeniä juoksijoita ja se tuntui todella hyvältä! Lopussa tuntui, että on taas voimia jäljellä oikein hyvin.

Maaliviivan ohitin aikaan 3:40:49

Pidin kyllä erittäin paljon kyseisetä hölkästä, että ei kun ensi vuonna uudestaan!

Terv. Mr Reaper

Olin juossut ”ensimmäisen ja viimeisen” maratonin Helsingissä 2004. Siksi viimeisen, koska toisesta polvesta oli murtunut patella kolmeen osaan prätkäkolarissa 2002. Helsinki City Marathoniin kävin lenkillä pari kuukautta ennen H-hetkeä ja tulos oli ihan ok 3.29. Sarjassa oli 2217 juoksijaa ja minä olin maalissa sijalla 267. ,vaikka juoksu ei silloin kyllä kulkenut yhtään. Sen jälkeen ajattelin, että jos viitsisi harjoitella, niin voisi helposti päästä tasan 3 tunnin aikaan. Siihen loppuaikaan ei enää riittäisi vain potkunyrkkeilytreenien alkulämmittelyksi tehtävä hölkkä. Potkunyrkkeilyä olen harrastanut vuodesta 1996 alkaen. Polveni oli kuitenkin lenkkiharjoittelusta eri mieltä ja lopetin kokonaan lenkillä käynnin.

Marathon MC kerhon myötä alkoi mielenkiinto herätä maratonin juoksemista kohtaan, vaikka silloin viisi vuotta sitten olin ollut toisissa ajatuksissa. No, olin pystynyt tämän kyseisen kevään ja kesän käymään vähän lenkillä. Eli eihän tässä välissä ollut ”kuin” vajaa viisi vuotta, kun en lenkkeillyt ollenkaan. Juokseminen tuntui taas ihan kivalta, kun polvikin oli parempi kuin koskaan tässä vuosien varrella. Ensin meinasin Helsinki Cityyn osallistumista, mutta se tulin vähän turhan nopeasti. Katselin eri maratonvaihtoehtoja ja päädyin sitten lähtemään Espoon rantareitille.

Nyt on juoksusta vajaa vuorokausi ja jalat on aika hellänä rasituksesta. Tuli huomattua, että jos käy lenkillä ja juoksee noin 10 km matkoja, niin niistä ei ole mitään hyötyä maratonilla. Aikatavoite oli 3.30 - 4 tunnin väliin tai miten tuo polvi kestäisi ja miten vain juoksu kulkisi. Ennen H-hetkeä en juossut pariin viikkoon ollenkaan, koska säästelin polveani, kun se oli ruvennut taas kipeytymään enemmän. Alustavalla viikolla ei ollut yhtään juoksufiilistä ilmassa kun tiesi, mitä oli luvassa tulevana sunnuntaina. Juoksua edeltävät päivät tankkasin hiilareita ja yö tuli nukuttua hyvin. Aamulla aikaisin hereille, kaurapuurot ja pari leipää nassuun. Hartsa poimi minut kyytiin klo 6.30 ja matka jatkui kohti Espoota. Tapahtumapaikalla sitten vain odottelua ja pientä tankkausta. Paikalle päristeli myös kerhon Vice Pressa Saku, näin saatiin myös H-D näytille muiden juoksijoiden ihmeteltäväksi. Sakulta kyselin, mihin aikaan hän aikoo juosta, niin hän meinasi, että 4 tunnin aikakin olisi nyt kova. Sakulla oli vähän ollut kurkku kipeänä, joten sovimme lähtevämme rauhassa liikkeelle.

Kuitenkin siinä sitten oltiin Sakun kanssa lähtöpaikalla melkein ensimmäisinä starttaamassa. Syke oli heti alkukilometreillä siinä 170. Ja ekat kilsat meni ihan hyvin, mutta muutaman hörpyn jälkeen mukanani olleesta pullosta, luulin samaisen pullon hölskyvän vyöllä, mutta se olikin mun vatsani. Sitten alkoi tuntua pientä vatsan pistelyä ja tuntui muutenkin mahassa ilmaa riittävän. No sitä hirvittävää loisketta kuunnellen, juoksu kuiteski kulki. Erään puupinon takana kävin heittämässä kepillisen kemiallista ja taas juoksu jatkui, välillä Sakun rinnalla ja välillä peesissä. Sanoin yhdessä välissä, että tämäkö on rauhallinen alku tällaisessa maastojuoksu-maastossa. Siihen Saku virkkoi, että vähän on liian kovaa vauhtia, mutta mennään kun kerran on aloitettu tällä vauhdilla. 10 - 20 kilsan kohdilla oli tosi hyviä hetkiä ja juoksu tuntui hyvältä, mutta puolimatkaan tultaessa rupesi jaloissa tuntumaan rasitus jo vähän. Aikaa oli mennyt 1.45. Sitten 23 - 25 km kohdalla kyllä rupesi jaloissa painamaan todella, kuin olis ollu jalat lyijyä. Ja jalkapohjissakin oli aika epämiellyttävää kipua. Saku valitteli myös, että jalat painoivat. 30 km kohdilla annoin Sakun mennä menojaan, koska itse jouduin tiputtamaan vauhtia huomattavasti. 35 km kohdalla oli 3 tuntia täynnä ja jalat oli kuin rautakanget. Kunnon puolesta tuntui, että voisi lähteä toiselle kierrokselle, mutta jalkojen ei. Jalkani eivät olleet koskaan kokeneet tällaista tunnetta juoksussa ja oli yhtä taistelua koittaa jaksaa maaliin. Mutta niin ne kilometrit vain vähenivät, vaikkakin hitaasti. Kun maaliportti tuli näkyviin, niin pystyin ottamaan pienen spurtinkin rautakangillani. Aikani oli 3.47 mutta olihan ollut RASKAS TAISTELU…